Kasvot kertovat elämänpituisen tarinan. Näin sen koen -blogi / Tuula Silfver

Ylpeys käy miehen edellä. Elämä on ihanaa -blogi / Virpi Yli-Villamo

Ylpeys ja itsepetos. Erinomaisuutta-blogi / Esa Torniainen

Haastattelunomaista keskustelua näytelmästä ’Ylpeys’, joka on nähty teatteri Jurkassa 18.4.2018

– Olit katsomassa Pekka Laihon monologinäytelmän nimeltä Ylpeys. Minulle tulee siitä mieleen yksi kuolemansynneistä. Ylpeyttä pidetään huonona juttuna. Mistä Laihon Ylpeys kertoo?

– Jokaisella on varmaan oma vastauksensa siihen, mistä näytelmä kertoo. Juonen tasolla kyse on vankilatuomion murhasta saaneesta 75-vuotiaasta miehestä, joka sellissään kertoo elämäntarinaansa ja yrittää ymmärtää, miksi kävi niin kuin kävi.

Kuolemansynti-ylpeys on varmaankin ollut yhtenä lähtökohtana tekstille. Ylpeys on synti, sen kantaminen on raskasta, sen voima tuhoavaa. Näytelmän lopussa ylpeyden vastakohdaksi nostetaan nöyryys – ja tähän lopputulemaan näytelmä päättyy. Sellaisenaan teksti siis lähentyy uskonnollista saarnaa, jossa kuulijaa opastetaan kohti parempaa elämää.

– Tekstillä tuntuu olevan oma agendansa, tuo katsojan opastus parempiin valintoihin.

– Kyllä vain. Jopa hyvinkin suoraan ja selkeästi, kun päähenkilö julistaa painokkaasti että ”pitää puhua”, etteivät tunteet patoudu sisälle. Sellaisena tämä agenda ei tietenkään enää monellekaan nykykatsojalle tarjoa uusia ahaa-elämyksiä.

– Okei. Missä määrin tekstissä on sinun mielestäsi ”yleispätevää” pohdintaa, siis naisen ja miehen elämää yleensä ja missä määrin kertojan tilitystä omasta elämästään? Vai onko jälkimmäistä lainkaan?

– Naisen elämää ei juurikaan käsitelty, nainen oli vain miehen toiminnan välttämätön vastinkappale joissakin miehen elämän vaiheissa. ’Ylpeys’ on nimenomaan miehen tarina, perinteisen miehen roolin mukaisen elämän kuvausta sitä roolitusta kyseenalaistamatta.

Tässä on myös nykykatsojan kannalta tekstin ehkä suurin heikkous, eli se ettei teksti juurikaan avautunut ympäröivään yhteiskuntaan. Toki voi sitten katsoja mielessään pohtia, mitä juuri se, että teksti oli mikä oli, kertoo sen kirjoittamisesta ja vaikkapa mukaan otettujen tarinan osien valintaan vaikuttaneista taustatekijöistä.

–Miten tekstiä olisi voinut avata ympäröivään yhteiskuntaan? Minkä palautteen annat tästä Laiholle?

– Ehkäpä  menneen yhteiskunnan tarjoamaa miehen mallia olisi voinut tuoda tarkastelun alle. Eli vaikka miten sen aikaiset arvot ja elämäntapa pelasivat yhteen miehen omien valintojen kanssa. Oliko hän vain jonkinlainen ajopuu, joka ei jostain syystä voinut tehdä muuta, vai myös aktiivinen toimija. Minusta tekstistä puuttui päähenkilön sisäisen maailman ulottuvuuksia. Mitkä olivat hänen toiveitaan, haaveitaan… Peloista puhuttiin, mainittiin ainakin oman homouden pelko.

Toisaalta, voihan ajatella että se, että teksti vaikutti yksiulotteiselta, kertookin miehen mahdottomuudesta irtautua oman kipupisteensä vetovoimasta. Hän on ”hirviö”, väkivaltainen murhaaja. Tämä tosiasia on hänelle itselleen mysteeri, joka vaatii ratkaisua ja täyttää mielen. Nyt minun ajatuksiini hiipii Raskolnikov, joka hänkin rikoksen tehneenä joutuu kamppailemaan seurausten kanssa. Ylpeys oli hänenkin tekonsa alkuvoima, mutta siinä missä Dostojevski vasta lähtee liikkeelle ylpeydentunnosta, nyt nähty näytelmä päätyy siihen – tai vain askeleen verran sen ohi, eli ajatukseen ylpeyden vastakohdasta, joka on nöyryys.

– Toteutuiko näyttämöllepanossa draaman kaari eli tarinan alku, keskikohta ja loppu? Millaiseksi koit kerronnan rytmin ja intensiteetin? Oliko jokin elementti katarttinen, katsojaa ”korjaava”?

Näkisin, että kyllä toteutui. Alussa yleisölle kerrottiin asetelma, jossa nyt ollaan: vankilassa, istumassa rangaistusta jostakin rikoksesta. Pyrittiin siis luomaan lähes dekkarimainen mielenkiinnon herätys, jossa rikos on tapahtunut ja yleisöä johdatellaan vähitellen oivaltamaan, mitä oikeasti on tapahtunut ja miksi. Katharsis oli kyllä rakennettu näytelmän tekstiin, mutta ohjauksellisesti sen ”nosto” jäi jotenkin vajaatehoiseksi. Päähenkilön oivalluksen hetki ylpeyden merkityksestä elämää ohjanneena tekijänä ei täysin vakuuttanut. Myöskään vanhan miehen elettyä elämää koskevan muistelun ja pohdinnan seuraaminen eivät sellaisenaan oikein riittäneet katarttisiksi kokemuksiksi, koska tällaisen tilinteon idea on yleisyydessään jo melkein klisee.

– Niinpä. Ei uutta auringon alla. No, kerronta sitten?

– Kerronnan rytmi oli pääosin soljuvaa, intensiteetti kohdallaan, varsinkin päähenkilön väkivaltaisuutta kuvaavissa episodeissa. Näyttelijä oli silmin nähden tekstissä ”kotonaan”. Rytmissä kyllä tapahtui myös seisahduksia, jolloin katsojalle hiipi mieleen ajatus repliikkien vaivalloisesta muistamisesta, kyseessä kun oli lähes 75-vuotias näyttelijä.

– Laiho on vanha mies. Miten kommentoit hänen suoriutumistaan monologin esittäjänä noin yleensä?

– Periaatteessa nostan hattua alun toista tuntia kestäneen monologin esittämiseen pystyvälle näyttelijälle. Tiedän, että mitä enemmän ikää ihmiselle kertyy, sen vaikeampaa on painaa mieleen pitkiä tekstejä. Myös näyttelijän vaivalloinen liikkuminen sopi tietysti roolihenkilön olemukseen, mutta epäilen sen olleen ei-näyteltyä. Pitkä näyttelijän ammatin harjoittaminen – puhdas ammattitaito – näkyi mielestäni puheen rytmityksessä ja roolihenkilön ajatusten erittelyssä prosodiikan ja ilmeiden keinoin. Ei tullut missään tunnetta, että ”onpa pakotettua”.

– Mikä juuri sinuun vetosi tarinassa, pystyitkö samastumaan johonkin kohtaan?

– Kyllä tämä enemmänkin meni siihen suuntaan, että tässä nyt aika vierestä seurataan, miten tunneblokista kärsinyt mies analysoi elämäänsä. Väitteenä oli, että puhumattomuus ja itsetuntemuksen puute ajoivat miestä väkivaltaisiin purkauksiin. Siltä osin kun teksti sisälsi jotain tästä teemasta poikkeavaa, saatoin päästä lähemmäksi esityksen maailmaa. Varsinkin episodi, jossa tapahtui kohtaaminen mustarastaan kanssa, puhutteli ja sai tunteita liikkeelle.

– Kerro toki lisää.

– Nyt pitäisi muistaa tekstiä tarkemmin… Muistaakseni mies oli asuntonsa parvekkeella kitaransa kanssa, kun etäältä alkoi kuulua mustarastaan laulua. Mies soitti kitaralla pari säveltä, johon lintu vastasi täsmälleen samoin sävelin. Mies soitti muutaman sävelen lisää, vähän pidemmän kulun, johon lintu taas vastasi toistamalla sävelet. Näin jatkui, lintu lennähti myös näkyville, kunnes vuoromusisointi päättyi linnun pelästyttyä jotain ulkopuolista ääntä.

Myöhemmin vielä mies kuuli mustarastaan laulun, oliko peräti sellinsä ikkunasta.

Kaunis kuva, jonka merkitystä en ala nyt pohtia sen enempää. Jotenkin ’vapauteen’ se nyt kuitenkin ajatuksia kuljettaa.

– Ehkäpä siinä kaksi ”primitiivistä” pääsee samalle aaltopituudelle, vailla ulkopuolisia paineita. Toteuttavat ominta itseään? – No, minähän en näytelmää ole nähnyt. Oliko jotain, mikä meni ”yli hilseen”?

– Teksti oli minusta hyvinkin arkinen. Mutta kyllä tuo katharsikseksi rakennettu ajatus ylpeydestä kerrotun elämän ja sen aikaisten tapahtumien selittäjänä jäi hämäräksi. Miten ylpeys liittyi esimerkiksi siihen, että päähenkilö ei asettunut vastustamaan hänen ja laivakokin välistä intiimisuhdetta koskevia huhuja?

–  Aivan. Entä miten tarina onnistui Jurkan pienessä tilassa: valot, lavasteet, ääni?

– Tapahtumapaikka oli vankilan selli, siis pieni huone. Sellin kokoa vastaava teatteritila toimi hyvin. Lavasteena oli tuoli, pöytä ja sillä pahvilaatikollinen papereita. Sikäli lavastus kuvasti sellin karuutta, eikä muuta mielestäni tarvittu näytelmän tekstin tai miljöön parempaa esittämistä varten. Valoina perusvalaistus, yhdellä seinällä valoilla luotu ristikko – karua sekin. Valoilla olisi ehkä voitu kuvittaa tapahtumia ja saada näin esityksestä viihdyttävämpi, mutta miten se olisi saatu aikaan, siihen en ota kantaa.

– Kenelle tämä tarina mielestäsi on kirjoitettu? Miksi juuri tämän tarinan pitää tulla kerrotuksi? Suositteletko tätä näytelmää jollekin tietylle ryhmälle / katsojalle?

– Kas tässä oleellinen kysymys! Ehkä paras kohdeyleisö olisi sellainen ikääntyvä kansanosa, joka ei ole kauheasti käynyt teattereissa ja on elänyt kasvuvuotensa silloin, kun miehen osalta tunteiden käsittely oli vain joko viinan voimalla uhoamista tai kuoreensa käpertymistä.

Tarina ansaitsee tulla kerrotuksi siinä kuin kaikki tarinat, joissa ihminen yrittää ymmärtää itseään ja omaa käytöstään. Nuoremmalle yleisölle tämä voi avata näkymää siihen, millaisia henkisiä eväitä monetkin 1940-luvulla syntyneet ihmiset ovat saaneet käyttöönsä oman elämänsä tarkastelua varten. Sellaisena se saattaa lisätä ymmärtämystä edeltäviä sukupolvia kohtaan.  Nykykatsojalle suoraan, eli omaa elämäänsä nyt elävälle ihmiselle tämä näytelmä saattaa vaikuttaa pölyttyneeltä, menneen ajan ääneltä.

Erik Suomela

”Haikuarvio” Pekka Laihon monologista:

Voi miehen vetää
tuntemattomat tunteet
lopussa sana

Erik Suomela

Helsingissä 17.4.2018

Hei pappa

Minun tuli Sinua tänään ikävä.

Kävin Teatteri Jurkassa katsomassa Pekka Laihon monologiesityksen Ylpeys ja ajattelin, kuinka hauskaa olisikaan jos sinä olisit ollut teatteriseuranani. Että olisimme ensin käyneet näytöksessä ja sen jälkeen menneet Marian Helmeen oluelle ja juttelemaan nähdystä. Vaikka kyllä minä tiedän, että sanaharkaksi se olisi kääntynyt. Sinä olisit yrittänyt selittää ja pitänyt härkäpäisesti kiinni kannastasi ja minä olisin yrittänyt selittää ja pitänyt härkäpäisesti kiinni kannastani.

Voi miten ikävä minulla onkaan.

Tunnistin Pekka Laihosta tai hänen esittämästään Veikko Antero Lajusenniemestä jotain sinua. Se on mahdollisesti suurimpaan osaan sukupolvenne miehiin liittyvää tuttuutta. Vaikka uskon kyllä, että sinulla olisi vielä yhtä hyvä tukka kuin Laiholla on. Ja yhtä hyvä ryhti. Ja samalla tapaa jäntevyys tallella, vaikka tasapaino vähän haparoisikin.

Tunnistin sen jonkin, mitä näytelmä kutsuu ylpeydeksi ja josta Laiho kirjoittamassaan ja esittämässään näytelmässä kertoo välillä ylitsepursuavankin suurella energialatauksella. Sellainen sinäkin olit, kun elit. Tarmokas, tekevä, kiinnostunut, antelias, samaan aikaa sulkeutunut ja omapäinen. Se, mitä näytelmä kutsui ylpeydeksi on jotain, mitä me nuoremmat polvet taidamme kutsua tunnelukoksi.  Jotain, josta syytämme nykyisin tottuneesti sotaa ja maan tapaa. Minusta on kurjaa, että teidät jo lapsina jaettiin vahvoihin rooleihin, kasvatettiin miehiin ja naisiin, sosiaaliluokkanne määrittivät teitä, vaihtoehtoja joista valita oli joko kunniallisia tai kunniattomia. Minusta on kurjaa, että se sama pätee vieläkin, vaikka toisin väitetään.

Pappa, luulen, että sinuakin vaivasi sama levottomuus kuin näytelmän Veikko Anteroa. Veikko Antero lähti merille ja etsi itseään satamista ja musiikista. Sinä lähdit onneksi vain Helsinkiin asti ja ryhdyit poliisiksi. Veikon tavoin sinä kuitenkin pakenit jotain, jota on vaikea nimetä. Pakenit töihin ja naisiin ja reissuihin ja kai joskus pulloonkin. Kuten sukupolvesi miehet myyttien mukaan usein tekevät. Elämä kohteli Veikkoa raskain hanskoin, mutta ei kai elämän iskuilta kukaan välty. On kuolemaa, jota ei vielä odoteta, sairauksia, menetyksiä, katkeruutta, sitä, ettei osaa ilmaista lämpöä vaikka kuinka toivoisi.

Voi miten ikävä minulla onkaan sinua, pappa.

Mutta vaikka tunnistin ja ymmärsin niin paljon Ylpeydestä ja sinusta ja teistä, niin paljoa haluaisin myös haastaa. Kuten tiedät, olenhan lapsenlapsesi.

Haluaisin kysyä, että yhäkö vielä 2018 haluatte kertoa oman tarinanne samoin silmin ja suin kuin miten sen elitte? Tai pikemminkin koitte eläneenne? Ei niin kuin sen tunsitte? Eikö elämä opettanut sen enempää? Hionut kulmia? Opettanut lempeyttä tai kykyä katsoa oman itsen yli? Antanut useampia tapoja kuvata naista kuin silmät ja seksintavat? Laajentanut miehuudenmittareita sänkyhommien ulkopuolelle? Luovuttanut sanoja, joilla kuvata tyhjyyttä ja pelkoa, nyrkin sijaan?

Tiedän, että väittäisit, että minä en voi mistään tai ainakaan tästä tietää, sillä olen eri ajan lapsi. Totta. Sodasta en tiedä, nälästä en juurikaan, pelosta erillä tapaa kuin sinä ja te. Mutta hiljaisuudesta tiedän, kuulunhan sukuni saagaan. Olenhan suomalainen.

Miten ikävä minulla onkaan sinua, pappa.

Haluaisin, että hermostuisit, itse asiassa. Toivon, että ärsyyntyisit kohtuuttomina, lapsellisina ja feministisinä pitämiäni ajatuksiani ja sanaharkalla saisin kiinni vielä siitä, miksi te pidätte tästä tarinasta kiinni. Siitä, miksi Pekka Laiho on halunnut kertoa niin tyypillisen väkivaltatarinan vielä nyt, vaikka olisi voinut kirjoittaa mitä tahansa. Kuvitella elämän, vaikka kokonaisen universumin. Tiedän, että murisisit, että kyllähän taiteilija saa tehdä mitä tahtoo, että mitä sinä tässä sensuroimaan alat, tyttö hyvä! Ja minä kiljuisin takaisin, että tuo nyt on paksua, en minä taidetta sensuroida tahdo, minä tahdon paremman maailman taiteen kautta! Uusia avauksia, salvaa haavoihin! Että minähän olen teidän pappojen puolella! Ja poikien puolella! Ja naisten ja tyttöjen ja muiden! Erityisesti rakkauden puolella!

Kertoisin vielä kaiken uhalla, mitä tarkoittaa toksinen maskuliinisuus ja miksi se pitäisi purkaa nyt. Ja että näen teidän, vanhojen, tavallisten miesten roolin tässä tärkeänä. Kukaan ei ole viemässä teiltä pois elettyä elämää ja sen rakkaitakin kipuja, ei. Mutta että uskon, että Veikko Anteron, sinun ja jokaisen Suomen Kalevin, Riston, Jukan, Heikin ja Sepon tarinassa olisi myös toinen puoli. Ja että koska enää ei tarvitse pelätä homon leimaa pahalla, peittää lempeyttään tai taiteellisia halujaan uhon alle Siperian tai nälkäkuoleman pelossa, olisi aika kertoa uusia veisuja. Luoda uutta todellisuutta.

Joisimme oluemme loppuun, mielipidepelimme jäisi taas turvallisesti kesken. Auttaisit takin päälleni, tarjoaisit todennäköisesti kaksikymppistä taskurahana vaikka olen 35-vuotias. Kävelisimme hiljaisuudessa rautatieasemalle, sinä hyppäisit junaan ja minä metroon. Läksiäisinä taputtaisimme toisiamme olille kömpelösti, mutta niin, että siinä kömpelyydessä olisi kaikki maailman rakkaus.

Olisitpa täällä. Saisinpa terävöittää ajatuksiani kanssasi.

Terveisiä sinne jonnekin.

XOX
Heidi

Heidi Backström