Teatteri Jurkan Putkinotko löytää yhteisymmärryksen siemeniä. Pessin ja Illusian luona -blogi / Pasi Puranen

Jurkan Putkinotko jättää mukavan hämmennyksen. Erinomaisuutta-blogi / Esa Torniainen

Putkinotko taipuu monologiksi. Elämä on ihanaa -blogi / Virpi Yli-Villamo

Putkinotkossa hallaa. Näin sen koen. -blogi / Tuula Silfver

Välähdyksiä nykykansan elämästä

Millainen laite on samalla sekä perämoottori että tuulikone, se voidaan nähdä Teatteri Jurkan tuotannossa Putkinotko. Ohjaaja Tuomo Rämön ja työryhmän käsittelyssä Joel Lehtosen savolainen järvimaisema ja asukkaat siinä ovat yhä tunnistettavia, mutta näkökulma on ajaton nykyhetki. Nyt ei nähdä kurjuutta, puhtaissa vaatteissa ei ole syöpäläisiä, ja Juutaksella on upouudet työkintaat. Teatteri Jurkan tulkinta on omalakisensa taideteos, se kieltäytyy alistumasta Lehtosen tekstin kuvittajaksi. Vastustamisen eetos tarttuu päähenkilöstä koko näytelmän ominaisuudeksi.

Esityksen omaleimaisuus rakentuu jo lähtökohdastaan: monisatasivuinen alkuteos on muokattu vajaan kahden tunnin monologiksi. Tiivistäminen merkitsee mahdollisuutta nostaa esiin teemoja, jotka liittyvät juuri tähän hetkeen. Jo monologimuoto sinänsä tuntuu kommentoivan ihmisten erillisyyttä ja etäisyyttä toisistaan; dialogi puuttuu, yhteys toisiin ja toisten ymmärtäminen on vaikeaa.

Teemaa laajennetaan ja näytelmä tuodaan kohti nykyaikaa, kun Juutas Käkriäinen voihkii haluaan ”saada olla rauhassa”. Perinteinen tulkinta yksilön sisäisestä ahdistuksesta maailman edessä törmäytetään nyt uuteen tulkintaan, jossa katsotaankin asiaa viestin vastaanottajien kannalta, heihin kohdistuvana torjuntana.

Tommi Erosen roolityö seitsemän eri hahmon tulkitsijana osoitti vankkaa osaamista. Ikoninen säkinkanto halki peltojen ja metsien painui mieleen niin näyttelijäsuorituksen kuin ohjauksellisen oivalluksen ansiosta. Löysässä hirressä pyristely onnistuu kiteyttämään näytelmän ajatuksen heikomman asemasta vahvojen puristuksessa. Esityksen kuluessa Eronen myös hauskuuttaa yleisöä osuvilla äänenpainoillaan ja pienillä eleillään, joiden käyttöön Teatteri Jurkan intiimi näyttämö antaa hyvän mahdollisuuden.

Erik Suomela

Perisuomalainen Putkinotko on ammattitaitoista teatteria

Vuosi 1918, sisällissodan aatto. Vuosi 2018, jonkin aatto.

Teatteri Jurkan panos vuoden 1918 tapahtumia käsitteleviin näytelmiin on Joel Lehtosen Putkinotkosta sovitettu monologi. Yhdenpäivänromaanin tapahtumat ja tunteet tulkitsee näyttelijä Tommi Eronen. Jurkan toisena taiteellisena johtajana toimiva Tuomo Rämö on ohjannut ja dramatisoinut oman Putkinotkonsa aikaan ja tilaan, joka voisi olla niin vuodessa 1918 kuin 2018. Kuulostaa kliseiseltä, vaan ei ole. Jo monologi muotona kertoo, että Jurkan Putkinotko ei pyri realismiin, vaan välittämään oman versionsa romaaniklassikosta ja sen suomalaisuuden kuvasta, joka on täysin tuttua näin sata vuotta myöhemminkin. Se on puhdas näyttämöteos, joka hyödyntää huoneteatterin mahdollisuuksia ja näyttelijän ammattitaitoa.

Rämön dramaturgia nostaa Putkinostosta esiin ikisuomalaista häpeää, omistamisen halua, näyttämisen pakkoa. Putkinotko itsessään on paikka, joka on yhdelle arki, toiselle loma, pakkopaita tai paratiisi. Yhden aarre on toisen inhokki, yhdellä liikaa sitä mitä toisella ei lainkaan, oli kyse sitten maasta, lapsista, tunteista tai kengistä.

Tommi Eronen vetää Putkinotkon hahmot läpi ammattitaidolla. Ammattitaito on tarkkuutta ja tunteisiin heittäytymistä. Eronen tuli Jurkan Putkinotkoon mukaan vasta muutama viikko ennen ensi-iltaa,  Tiina Weckströmin jouduttua jäämään näyttämöltä pois yllättäen. On mahdotonta olla ajattelematta, miltä teos olisi näyttänyt Weckströmin tulkitsemana; olisiko jotkin teemat korostuneet enemmän kuin nyt tai toiset jääneet piiloon? Samaan aikaan on mahdotonta olla arvostamatta Erosta vielä piirun verran enemmän. Rämö ja Eronen tuntuvat molemmat luottavan näyttelijän karismaan ja positiiviseen esiintyjänrutiiniin. Lopputulos on onnistunut, selkeä ja havaintoja suomalaisuudesta tarjoava.

Heidi Backström