Käsikirjoitus Pinja Hahtola
Dramaturgia Työryhmä
Ohjaus Sini Pesonen
Lavastus ja puvustus Tinja Salmi
Valo- ja videosuunnittelu Pietu Pietiäinen ja Mikko Hynninen
Äänisuunnittelu Mikko Hynninen
Musiikki DJ Peer Silja plays Grieg
Käsikirjoitusvaiheen mentorointi Tuomo Rämö
Graafinen suunnittelu ja valokuvat Marko Mäkinen

Tuotanto Teatteri Jurkka ja työryhmä. Esityksen valmistumista ovat tukeneet Kordelinin Säätiö, Kansan Sivistysrahasto, Taiteen keskustoimikunta (Pietiläinen), Suomen Kulttuurirahasto (Peltola)

Kuka on Pernilla Gynt?

Joulukuussa 2018 olen päätynyt onnellisten sattumien kautta Intiaan osallistavan teatterin festivaaleille, jossa tehdään Nukkekodin Noran tarinaa intialaiseen yhteiskuntaan sovellettuna. Eräs Ibsen-intoilija kysyy: ”Jos saisit valita, minkä Ibsenin kirjoittaman roolin haluaisit tehdä.” Noraa ei kuulemma saa vastata. Kuin apteekin hyllyltä tulee suustani Peer Gynt. Alkaa leikittely ajatuksella, minkälainen olisi Pernilla Gynt, nykypäivänä.

Miten Ibsenin symbolistinen ja fantasian täyteinen sekä pitkiä sisäisiä yksinpuheluita ja outoja käänteitä ja hahmoja sisältävä tarina voisi toteutua nykyajassa? Äkkiseltään Peer Gyntistä tulee mieleen grandioottisuudesta kärsivä mammanpoika, joka rötöstelyjen ja rietastelujen jälkeen löytää vihdoin itsensä nöyrän ja uskollisen Solveigin rakkaudesta. Rellestävä, suurisuinen ja itsekeskeinen antisankari, jonka ristiriitaisessa persoonassa yhdistyy ylimitoitettu minäkuva ja täysin mitätön itsetunto.

”Uusien ihmisten tapaaminen reaalimaailmassa pyörryttää, samojen ihmisten edessä oleminen kameran välityksellä tuntuu hyvältä. Kun arjessa pelkkä kauppareissu voi jännittää liikaa, videolla voi hetken tuntea olonsa kuninkaaksi.” Edelliset lauseet ovat tubettaja Deatan suusta, hänen tarinaansa avaavasta kirjasta Deata – älä oleta (Laura Friman 2017). Pernilla olisi tietysti tubettaja.

Kahden teini-ikäisen tyttären äitinä olen päässyt vierestä seuraamaan ja itsekin monta kertaa sen kokenut, miten netin maailmaan voi uppoutua ja kadota tuntikausiksi ja tytärteni kautta saanut myös pintaraapaisun tubettajista. Mitä enemmän tubettamiseen yritin tutustua, sitä vähemmän tuntui, että tiesin siitä mitään. Niin laaja ja lukuisia genrejä sisältävä oma maailmansa se on. Eikä tubettajaakaan voinut mitenkään yhdellä sanalla kuvailla, niin monen tyylisiä ja eri-ikäisiä tekijöitä tuli vastaan. Ainoa mikä heitä tuntui yhdistävän, oli se fakta, että ollakseen varteenotettava tubettaja, pitäisi saada seuraajia, tykkäyksiä, tulla noteeratuksi. Saada itsensä esille ja samalla olla oma itsensä. Miten olla aito oma itsensä digimaailmassa, joka antaa kaikki mahdollisuudet totuuden muokkaamiseen.

Ibsenin luomasta esikuvasta tämä Teatteri Jurkan lavalla nähtävä Pernilla Gynt on tehnyt pitkän matkan ja muuttunut työryhmän kourissa omaksi kuvakseen, jättäen kuitenkin kuin innoittajaansa kunnoittaakseen ilmoille kysymyksen: kuka on Pernilla Gynt?

Pinja Hahtola,
näyttelijä-käsikirjoittaja

Ohjaajan sana

Viikko ennen ensi-iltaa kirjoitan tätä käsiohjelmatekstiä, ja varmaa on että esitys muuttuu vielä ennen ensi-iltaa. Tämä ainakin on varmaa: esityksemme keskiössä on nelikymppinen Disneyn prinsessaleffoja ahmiva Pernilla, joka asuu sairaan isänsä Åken kanssa. Pernilla haluaisi tulla tubetähdeksi. Hän haluaisi olla joku, jotain elämää suurempaa. Hän haluaisi tulla nähdyksi ja rakastetuksi, ei vain isälleen, vaan koko maailmalle.

Hän on kuin haavoitettu lapsi, joka ei osaa kasvaa aikuiseksi.

Harjoituksissa pyörittelimme tekstiä, henkilöitä ja heidän välisiä suhteitaan. Mietimme miten esitys kannattaisi laittaa Jurkan näyttämölle. Mietimme päähenkilöä, kuka hän on ja missä hänet näemme. Löysimme Pernillan ja hänen isänsä monesta tosielämän lapsi-vanhempi parista. Puhuimme niistä. Välillä kadotimme taas Pernillan ja etsimme häntä uudelleen. Etsimme syytä ja selitystä Pernillan käytökselle. Erilaisista diagnooseista ja elämäntilanteista. Halusimme ymmärtää ja empatisoida, emme vain nauraa ja asettaa naurunalaiseksi. Emme myöskään vihata ja olla välinpitämättömiä. Välillä se oli vaikeaa, raskastakin. Tuntui, että Pernillan narsistista käytöstä oli vaikea välillä hyväksyä saati rakastaa. Ei myöskään kiinnostanut laittaa näyttämölle henkilöä, joka on vain ärsyttävä ja kuvottava, toisaalta ei myöskään pelottava ja vahvan kuoren omaava.

Sen sijaan meitä kiinnosti käsitellä kömpelyyttä ja heikkoutta, epävarmuutta ja haurautta, herkkyyttä ja viattomuutta, lapsellisuutta. Se toi lähemmäs, kun aggressiivinen tekstimassa ajoi välillä kauemmas. Halusimme esittää narsistisiset piirteet huvittavassa valossa ja tehdä näin toisaalta Pernillaa vaarattomammaksi, unohtamatta hänessä piilevää vaaraa ja väkivaltaa. Piti etsiä lähempää ja mennä taas kauemmas. Välillä tuntui että näimme Pernillaa ja hänen isäänsä kaikkialla. Tosi elämässä, elokuvien hahmoissa: Breaking the Wavesin Bethissä, Heavenly Creaturesin Paulinessa, The Favorite -elokuvan kuningatar Annassa ja jonkun työryhmän jäsenen vanhassa ystävässä, ystävän kaiman kummissa ja niin edelleen. Pernilla oli yhtä aikaa ei kukaan ja me kaikki.

Työryhmässämme oli turvallista etsiä ja kokeilla. Nauroin treeneissä paljon. Näyttelijät ja suunnittelijat olivat rohkeita ja kokeneita, heidän kanssaan oli hauska leikkiä. Ja olimmehan Jurkassa, jossa olen ennenkin työskennellyt. Täällä saa olla rauhassa, täällä luotetaan tekijöihin: voi pyöriä vuoden pimeimmän ajan pienessä teatterisalissa miettien kuka Pernilla Gynt oikein on?

Peer Gyntin lisäksi esityksen referenssimateriaalina ja keskusteluissa pyöri mm. seuraavat teokset: Åsne Seirstad: Vain yksi meistä, Peter Jackson: Heavenly Creatures, Riitta Hyrck: Haavoittunut itsetunto, Walt Disneyn prinsessaelokuvat.